Se hetki, kun olet 5-vee ja haluat oopperalaulajaksi ja kerhon jouluesityksessä kinaat kerhotädin kanssa mikrofonista ja tädiltä meinaa palaa pinna ja sinua pelottaa, ettet saa mahdollisuutta esittää kaikille ikimuistoista oopperaesitystäsi ja ihmiset alkaa lähtemään jo, kun luulevat esityksen loppuneen, kunnes kerhotäti antaa hermostuneena periksi ja kuuluttaa, jos ihmiset voisivat palata paikoilleen, että täällä on vielä yksi esitys jäljellä ja sinä hypit silkasta ilosta paikoillasi, että jes, muahaha, voitin kerhotädin kanssa tappelun lälläslää, mutta kun esityksen aika tulee, ja ihmiset katsovat hymyillen sinua, niin vähän alkaa jännittää, mutta annat mennä siitä huolimatta ja tajuat vasta laulun lopetettuasi, että hitto olipas se lyhyt hups, eivätkä katsojat tajua sen loppuneen ennen kuin niiaat nätisti kuin prinsessa konsanaan, mutta tunnet olosi tosi epävarmaksi, vaikka kaikki taputtavat hurjana, mutta ei se haittaa, koska tunnet silti olosi tosi otetuksi, vaikket vielä tiedäkään, että saat kuulla asiasta loppuikäsi ja olet aluksi tosi nolona siitä, mutta että aikuisempana osaat jo muistella sitä nauraen.
Ei mennyt ihan näin fiineissä merkeissä se Emma 5-veen oopperaesitys...
Niin siis tällaista muistoahan tässä nyt haettiin, eh...?
Kuva googlesta kahlittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti