Kotikonnuilla

Noniin, kerrankin on aikaa vähän kirjoitella tännekin kuulumisia! Olin tosiaan viime viikonlopun kotona Savossa pyörähtämässä, 16 päivän työputken jälkeen - and it feels good! ... Noooot really. Nuha nimittäin pukkasi perjantaina tulla esiin kurkkukivun saattelemana, joten ei oikein kyennyt viikonlopusta täysillä nauttimaan. Voi höh.

Eniveis, perjantai-iltana lähdin kohti lentokenttää (ja oli sellainen "oon menossa töihin taas" -fiilis sattuneesta syystä...).

Kun olin saanut printattua erittäin successfully meitsin boarding passin itsepalvelulaitteesta, niin suuntasin Starbucksiin. En ollut lentokentän Starbucksissa aiemmin käynyt (!!!!), vaikka juujuu, luulisihan sitä, että olisi tullut käytyä, kun kerran kentällä töissä on. Mutta ei - jotenkin sitä oli aina skipannut sen. Ehkä vähän vierasti ajatusta käydä tall hot chocolatella Suomen Starbucksissa, kun jenkeissä ollessa siitä tuli niin tapa (makes sense?). Nimimerkki kävin siellä 1-2 krt viikossa. Hmm.

Oli miten oli, maistelin siinä lentoa odotellessa kaakaotani, joka maistui jokseenkin erilaiselta kuin Amerikassa. Tai sitten kuvittelin. Tai se johtui siitä, että kurkku oli kipeä ja nuha tulossa ja en maistanut kaikkea niin hyvin kuin yleensä.

Ei ollut varmaan lentoemollakaan koneessa mikään maailman parhain päivä menossa, koska lennon aikana tämän juomia tarjoillessaan (vettä / mehua) meidän keskustelu meni näin:

Lentoemo: Hei, mitäs sulle?

Minä: Ei mitään, kiitos *huitoo käsillään torjuvana efektinä*!

Lentoemo: Aiii omenamehua, okei!

Minä: .... Öööö kiitos... I guess...

Join omenamehuni kuitenkin ihan mielelläni, vaikken välttämättä olisi sitä tarvinnutkaan. Whatever.

Isä oli hakemassa lentokentältä, ja kotona oltiin joskus yli puolen yhdentoista. Horjahdin aika nopeasti sänkyyn siitä, sillä kipeänä ei ole hirveän pirteä olo. Plus ehkä se 16 päivän työputkikin vähän vaikutti asiaan...

Lauantaiaamuna heräsin siihen, että minulle saapui tekstiviesti. Kello 8:00. Ongin kännykän käteeni, ja melkein nauroin, kun huomasin sen tulleen esimieheltäni. "Moi voitko tulla töihin??" Siis joo en taida nyt ihan päästä... Lähetin sitten vastauksena, että "Terveisiä Savosta!" Sen jälkeen ei viestejä kuulunut sitten sinä viikonloppuna.

Lauantai meni nenää niistellessä, sohvalla hengatessa ja Pepiä lenkitettäessä. Pepi on niin vanha jo - kohta 10 vuotta! Ihan hyvin kai se silti on jaksellut ja kovasti vielä oravia haukkuu. Vaikka kyllä siitä jo jotenkin huomasi, että vähän vanhemmaksi se on tullut.

Aloitin myös lukemaan Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa, jonka löysin meidän kirjahyllystä! On se siellä hengaillut vuosia, mutta tietääkseni kukaan ei ole ikinä koskenut siihen. Nyt päätin, että aloitan sen, jotta olisin edes vähän sivistyneempi. Leffat olen nähnyt joskus kauan aikaa sitten, mutten oikein muista niistä mitään. Paitsi että ne olivat vähän pelottavia mielestäni. Ehkä ne eivät ole niin pelottavia sitten sen jälkeen, kun on kirjat lukenut, eh?

Äiti-kulta oli myös tehnyt minulle kakun. Siis KAKUN! Ihana <3 Mansikkakakku vieläpä, nam! Syötiin se aika nopsaan pois...

Oli pakko mennä lauantaina nukkumaan jo yhdeksältä, koska väsymys oli ihan hirveä. Nukahdin heti, kun laskin pään tyynyyn, ja uinuin seuraavat 12 tuntia heräämättä ja näkemättä yhtäkään muistettavaa unta.

Sunnuntaina sain vihdoin sitä äidin sorsapaistia, jolla tankkasin itseni täyteen, ennen kuin oli vuoro taas tallustaa lentokentälle päin. Ilma oli aurinkoinen ja kirkas, joten yritin nauttia siitä parhaani mukaan ennen kuin saapuisin sateiseen Helsinkiin.

Lentokentällä meikäläisen laukku tarkastettiin, ja oli jännä nähdä matkustajan silmin se tutkiminen sen jälkeen, kun on itse tutkinut muiden laukkuja töissä. Se on yksi osa työstäni, josta en erityisemmin pidä - varsinkin, kun siinä vaiheessa saa useimmiten matkustajien vihat päällensä. Itselläni ei ollut mitään ongelmia, nainen sai ihan rauhassa tutkia laukkuni - vaikka aika nopeasti se sinne vain kurkisti. Olisi puolestani saanut kauemminkin sen kanssa siinä puuhastella.

Paluumatka sujui leppoisissa merkeissä ja sain ilman misunderstandingeja itselleni vettä pyydettyä. Success! Laskuvaiheessa tosin korvissani paukkui ilotulitteita tai jotain - kiitos pahemmaksi paisuneen nuhani. Muistan, kuinka joskus 14- vuotiaana Bulgarian matkalla olin nuhassa ja sattui koneessa myös niiiiin paljon korviin, että aaargh!

Sellainen oli matka se, ja ankea paluu arkeen koitti tänään. On se vaan niin kovin pilvistä... Tajusin myös, ettei minulla ole täällä mitään pipoa ja ainoat hansikkaat, jotka omistan, ovat pinkit, eivätkä oikein matchaa työasun kanssa. Huomenna on siis ilmeisesti asteltava kaupoille. Jos jaksan. Tai sitten en, ja se siirtyy. Ja siirtyy. Ja siirtyy. Ei olisi varmaan ensimmäinen kerta. T: Laiskamato