Savosta tervepä terve! Majoituin tänne viime sunnuntaina. Kolmen kuukauden poissaolon jälkeen koti tuntui vähän hassulle, muttei hassummalle kuin heinäkuun lopussa, kun palasin jenkeistä kahdeksan kuukauden jälkeen.
Viime viikolla kävin yksissä pääsykokeissa. Ne olivat pääkaupunkiseudulla, joten pidin järkevänä pitää majaani Helsingissä siihen asti ja matkata sinne bussilla. Vähemmän vaivaa kuin lähteä Savosta asti yötä myöten ajamaan. Bussissa tapasin randomisti kaksi muutakin tyttöä, jotka olivat samoihin (ei vitsit mikä lykky!) pääsykokeisiin menossa, joten lyöttäydyin heidän kanssaan sitten yhteen. Pääsykokeet olivat ihan okeit, vaikken enää olekaan ihan varma, haluaisinko kyseiselle alalle sittenkään... Ja koska mahdollisuus päästä sisään on aika vaatimaton (jotain 400 hakenut, 40 pääsee sisään...), niin en turhia toiveita elättele.
Tässä nyt kuitenkin odotellaan tuloksia, joiden pitäisi tulla tämän kuun lopussa. Klunks! Siihen asti ainakin hengailen kotosalla ja nautin maaseudun rauhasta kiireisen Helsingin jälkeen. Katsoo sitten, mitä tekee.
Ja jotta saataisiin lisää täytettä tekstiin, niin kerronpa senkin, että kävin viime viikon alussa leffassa... Mikä yllätys!
Ensin kävin katsomassa Kolme muskettisoturia.
Oli varsin näyttävä (varsinkin sen 3D:n kanssa) ja viihdyttävä leffa, tykkäsin hirmuisesti! Tuo nuorimmainen, D'Artagnanin näyttelijä oli tosin hieman ärrrrsyttävä joissain kohdin... Tai sitten se oli se roolihahmo... Tai näyttelijä. Äsh, en minä tiedä, jokin siinä tyypissä minusta kuitenkin mätti. Muuten näyttelijäsuoritukset olivat loistavia ja mieleenpainuvia. Namnam!
Lisäksi kävin tsekkaamassa What's your number:in.
Kuolasin koko leffan ajan Chris Evansia. Ahhhh ihana!! Ei sanat riitä kertomaan....
Ja tuota öö joo, muuten leffa oli ennalta-arvattava, mutta ei huono. Se oli tosi suloinen elokuva. Ja hauska. Meeee likeyyyyy (......Chris Evaaaansssss <3)! Joo.
Olipas kuulkaa aika mageet arvostelut. Pääsisin varmaan heti kriitikoksi johonkin lehteen. Löl.
Ja hei, btw...
Kohta on muuten tasan vuosi siitä, kun lähdin Amerikkaan Au pairiksi. Ihan oikeasti! Se saa minut miettimään tätä vuotta, ja mitä on kokenutkaan kaikkea jännää. Ja sitten itkettää. Voi haikeus.
Toisinaan sitä miettii, että olisi halunnut paremmat 8 kuukautta Au pairina - tai edes sen vuoden olisi saanut siellä olla. Että olisi löytänyt sen yhteisen sävelen jonkun yhden perheen kanssa, eikä olisi tarvinnut rematchailemaan mennä. Mutta sitten taas huomaa, että sitä on kasvanut henkisesti hirveästi, kun kaikki ei mennyt nappiin aina. On alkanut kestää enemmän pettymyksiä. Ja todennut senkin, että ihmeitä tapahtuu - ja joskus on tosissaan ryvettävä mudassa, ennen kuin pääsee taas ylös ja huomaa asioiden olevan äkkiä paremmin kuin ennen. Everything happens for a reason.
Ja ellen olisi joutunut kotiin ennen aikojani, en olisi päässyt Maija Vilkkumaan toiseksi viimeiselle keikalle, enkä olisi päässyt töihin lentokentälle. Enkä olisi päässyt yllättämään perhettä äidin synttärinä, että hei mä tulin takas kesken kaiken buahahahaa. Enkä ylipäätään olisi kokenut mitään muutakaan, mistä olen iloinen nyt, että koin.
Lisäksi jos itkisin nyt, että hitto, mikään ei mene oikein yhyy, niin eihän se minua minnekään veisi. Things happen and sometimes we can't help it. Niin se vaan on. Niihin situationeihin on sopeuduttava, jos haluat olla tyytyväinen. Ja eiköhän kaikki tällä maapallolla halua olla tyytyväisiä.
Noniih, sellaista tällä kertaa. Nyt lopettelen ja menen vaikka tuonne ulos sumuun miettimään, minne se pikkupakkanen oikein hävisi ja milloinkohan se ensilumikin suvaitsisi laskeutua tännekin päin maailmaa.
Ja nyt on pakko laittaa tämä iiiiiiihana laulu iiiiiiiihanasta Anastasia -leffasta, kun se käy tähän tekstiin niin hyvin!
One step at a time
One hope, then another
Who knows where this road may go
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti