Sitä kysymystä kun pyöritän mielessäni, niin tuloksena on se, että aivot menee solmuun ja sanovat jkansdpipbafu tai jotain sinne päin. Sydän alkaa tykyttää tuhatta ja sataa, ja tekisi mieli mennä ulos ja haudata kasvot lumihankeen ja huutaa APUAH. Tai sitten vaan on hiljaa ja miettii, kuinka kateellinen on niille, jotka tietävät jo, mikä heistä tulee isoina.
Emma 7-vee - jonka etuhiukset leikkasi isä toooosi onnistuneesti lähes koko ala-asteen läpi, kunnes tyttö ilmoitti, että otsis on aina ihan vinossa, lopeta jo - mikä sinä halusit olla isona? Tiedätkös, että se sama Emma 13 vuoden jälkeen ei ole iiiiihan varma, että mitä se haluaa, vaikka on joissain vaiheissaan ollut mukamas supervarma asiasta.
En enää edes muista kaikkia ammatteja, miksi halusin isona. Yksi oli ainakin opettaja. Halusin perustaa oman koulun. Kutsuin jopa jotain kavereita kylään ja pidin heille "oppitunteja". Niillä tunneilla (hah, eivät varmasti kestäneet tuntejakaan) kirjoitettiin, laskettiin, piirrettiin. Kun kaverit eivät olleet paikalla, pidin koulua pikkusiskolle, joka ei tosin tainnut siihen aikaan vielä ihan tajuta, mistä oli kyse... Muistan, kuinka isä joskus kuunteli, kun jauhoin omasta koulusta - sen nimeksi tulisi "Puuha-koulu". Kyllä, viivan kanssa. Se oli aika iso haave se. Vaan eipä niitä omia kouluja noin vaan perustetakaan, hahhah.
Sitten haaveilin myös näyttelijän urasta jonkin aikaa. Tai sitten se oli pikemminkin sellaista roolileikkimistä, I guess. Sellainen, mitä varmasti tosi moni lapsi harrasti. Työnsin välillä äidin korkkarit pieniin jalkoihini ja otin isän takin ja kietaisin sen vyötäisille, jolloin siitä tuli hame. Ja olin ihan fiiliksissä. Leikin sitten prinsessaa. Tai ohjasin jonkun surullisen (ne oli jotenkin tosi traagisia... I have no idea why) näytelmän, johon pakotin siskon mukaan, ja kun se näytelmä oli valmis, niin raahasin vanhemmat katsomaan sitä. Itsehän olin tietenkin pääroolissa, kuinkas muutenkaan.
Lisäksi eräs ystäväkirjani paljasti minun halunneen 9-vuotiaana sairaanhoitajaksi. Jaa. Itsellänihän asiasta ei ole mitään muistikuvaa. No, jos kerran ystiskirjaan olen sen merkinnyt, niin kai se oli sitten tärkeä juttu silloin.
Samaisesta ystäväkirjasta löysin tällaisen tunnustuksen:
HAHHAH, söpöä! Awwws.
Valitettavasti Pokemon-ura ei lähtenyt käyntiin missään vaiheessa, eikä varmaan sellaisia koulujakaan ole, missä voisi transformoiduttaa itsensä Pokemoniksi. No can do. Yhyy.
Jooh. Varmaan sitten joskus neljännellä luokalla, ellei aiemminkin, syntyi halu ryhtyä kirjailijaksi. Se olikin sitten pidempi aikainen toive, jota kesti aina jonnekin... Öööö.... Öööö... Lukioikään asti? Tosin olin siinä vaiheessa jo tajunnut, etten pystyisi koskaan elättämään itseäni pelkällä kirjoittamisella, jollen tekisi jkrowlingeja. Sekin olisi tietysti ollut sattuman kauppaa. Kuten se, julkaistaisiinko minulta mitään, jos ikinä millekään kustantamolle rustauksiani lähettäisin.
Kirjoitin nuorempana todella paljon. Päiväkirjaa kirjoitin. Sitten kirjeitä. Koulussa tarinoita. Kotona koitin aloittaa romaania romaanin perään, mutten ikinä päässyt alkua pidemmälle. Paitsi kolme kertaa, mutta ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä ollakseen tarpeeksi romaanisia. Ne olivat enemmänkin pitkiä novelleja. Syy, miksen päässyt romaanin aluista minnekään, oli siinä, että muka-loistavan idean saadessani en jaksanut miettiä loppua, ja siihen se sitten tyssäsi. Kiinnostavuus vain katosi. Tyhmää.
Kaikesta huolimatta elin (ja taidanpa yhä elää) uskossa, että jonain päivänä kirjoittaisin jonkun mahtavan kirjan ihan alusta ihan loppuun, ja se julkaistaisiin. Ja olin salaa kateellinen Leena Lehtolaiselle, joka tuli joskus peruskoulussa kertomaan kirjailijan työstään ja paljasti, että oli saanut julkaistua ensimmäisen romaaninsa 10-vuotiaana. SIIS KYMMENEN VUOTIAANA! Vau.
Siinä vaiheessa, kun tajusin sen, ettei pelkästään kirjailijana elättäisi itseään, yritin löytää jonkun muun keinon, jonka kautta voisin saada kirjoittamisesta ammatin. Jep: toimittaja. How simple is that?
Ai simppeliä, ai simppeliä? Ihan oikeasti, kaikkea muuta kuin simppeliä! Vaikka tykkään kirjoittaa, se ei silti tee minusta hyvää kirjoittajaa. Tarpeeksi hyvää. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että minusta tulisi toimittajaa. Sen sain karvaasti kokea keväällä 2010, kun hain Jyväskylään ja Tampereelle lukemaan journalistiikkaa ja tiedotusoppia. Pääsykoekirjat olivat kuivahkoja, vaikka ymmärsin suurimman osan asiasta. Samaan aikaan Au pair- jutskat häiritsivät, joten en kyennyt tarpeeksi syventymään kirjojen antimiin. Voisi sanoa, etten ollut pääsykokeisiin kauhean valmistautunut, vaikka tosissani olin sinne haluamassa.
Kun koepäivä koitti, ja astuin Jyväskylän yliopiston ovista sisään, ja näin sen ihmislauman, joka aikoi hakea samaan paikkaan opiskelemaan, niin meinasin kääntyä kannoillani. Päättäväisesti menin kuitenkin istumaan luentosalin penkille, vaikka oli sellainen olo, että ei tästä mitään tule. Tein kuitenkin kokeen, ja sen jälkeen olin jo varma, etten tule pääsemään sisälle, sillä en ollut osannut selittää muutamaa juttua siinä. Ja koska pääsemisprosentti nyt tulisi olemaan erityisen olematon, niin byebye.
Näin jälkeen päin ajateltuna ärsyttää, että hain tuolloin vain samalle alalle. Miksen hakenut muuallekin ja valinnut helpompaa tietä? Mutta tuo kokemus opetti sen, että tänä keväänä, pari vuotta myöhemmin, olen edes hitusen viisaampi tässäkin asiassa. Bileet sen kunniaksi, eh?
Se ei silti ole helppoa. Minusta tuntuu, että hieman yllättäen en olekaan varma siitä, mitä tahdon opiskella. Niinpä, mistä se epävarmuus tulee nyt äkkiä tähän? Varmaan aiemmista epäonnistumisista? Tiedosta, että niitä hakijoita on aina ihan törrrkeän paljon, ja moni niistä on parempi kuin minä?
Ah, mutta ei saa silti ajatella sitä. Pää pystyyn ja uusia kommelluksia kohti. Kai.
Tein eilen yhden ammatinvalintatestin, joka auttoi ehkä vähän... Tulokset on tässä:
Myönnetään, että vähän saatoin yllättyä. Siis Palveluhenkinen Paula?! Seriosly? Okei... No ei ihan mahdotonkaan idea. Ravintola-alaa voisin harkitakin. Seuratkaamme siis pikkusiskon jalanjäljissä... Kokiksi? Hmm, toisaalta baarimikkokin voisi olla aika siisti. Tai ihan vaan tarjoilija. Kiirettä ei ainakaan tosiaan puuttuisi.
Jo muutaman kuukauden ajan olen ollut varma, että haen ainakin viittomakielentulkiksi. Se kuulostaa todella kiinnostavalta. Haastavalta, mutta kiinnostavalta. Sinne voi hakea, vaikkei entuudestaan tietäisikään viittomakieltä.
Tietysti mietityttää oma pärjääminen pääsykokeissa. Ja että minkä laittaa ensimmäiseksi hakupaikaksi, kun siitä saa sen extra 5 pojoa. Yleensähän se on ollut se, jonne haluaa eniten. Hmm.
Se on kuitenkin varma, että aion hakea mahdollisimman moneen paikkaan. Koitan kaivella erilaisia ammatteja ja löytää sen jonkin, joka kiinnostaa. Kaikki matemaattis-luonnontieteet voin heittää romukoppaan, sillä ne eivät oikeasti kiinnosta pätkääkään.
Mitä muuten tulee siihen kirjoittamishaaveeseen, niin se ei ole vieläkään hävinnyt mielestäni. Toivon, että mikä ammatti se ikinä tuleekaan olemaan se minun juttuni, niin siihen liittyisi edes jonkin verran kirjoittamista. Jos ei, niin ei se haittaa, sillä voin aina pitää sitä vapaa-ajan harrastuksenani. En myöskään unohda toimittajahaavetta, sillä niin monta kautta olen kuullut sille alalle ihmisten päässeen, että no worries. Jos se on tapahtuakseen, niin se tapahtuu. Jos ei, niin sen ei sitten varmaan kuulunutkaan tapahtuvan.
Eli mikä musta sitten tulee isona? Sen näkee sitten isona.
Hei meitsillä varmaan taas on unohtunut pää ja häntä tästä tekstistä ja varmaSTI uupuu vaikka mitä, mutten enää jaksa. Pari tuntia tämän postauksen parissa ahertamista on ollut ja pää on nyt kaikista ammateista sekaisin, että lopetetaan tähän. Tästä ei taida tosin edes saada selvää, että minne tarkalleen ottaen haen, mutta siis juu, ainakin viittomakielentulkiksi, se on varmaa. Kaikki muu onkin sitten ihan epävarmaa. Nooooh, onneksi on muutama viikko selvittää sekin asia, eiköhän tässä johonkin päädytä.
Kolmas ja neljäs kuva googlesta omittu.
