Karkauspäivän kunniaksi on tottahan toki kirjoitettava helmikuun viimeinen postaus - ja näin saadaan hienosti ympyrä kiinni (no kun on kirjoittanut helmikuun ensimmäisenä sekä viimeisenä päivänä), jes! Tänään en kosinut ketään, enkä aiokaan lähitulevaisuudessa. Joten siitä aiheesta ette saa lukea mitään hienoa tekstiä tänään. Sorry. Sen voinen tosin kertoa, että näin toissa yönä muutaman unen, jotka ah-aina-niin-oikeassa-olevan unikirjan mukaan meinaavat intohimoisen rakkauden saapuvan elämääni very soon. Jea rait. Senku näkis.
Ömm, let's talk about my hair! Siitä ei ollakaan ihan hetkeen mitään puhuttu. Tai minä ole puhunut. Koska ei ole ollut mitään puhuttavaa siitä. Nyt ajattelin kanssa sulkea vähäksi aikaa tämän topicin tässä, ja seuraavan kerran hiusasiaa tulee, jos jotain ihmeellistä niille tapahtuu.
8 viikkoa ja risat on nyt oltu siis shampoottomalla linjalla. Hilsesituationhan niitä vaivasi jossain vaiheessa ihan hirveästi, mutta onneksi se on nyt helpottanut tosi paljon (ilmeisesti hiuspohja alkaa pikkuhiljaa tottumaan siihen?), ja elättelen toiveita, että jonain päivänä hilse pakkaa itsensä lomalle pois päästäni ikuisiksi ajoiksi. Menolippu Mombasaan tai jotain. Koska sen menomatkan jälkeen sen on sitten turha tulla enää meitsin päähän asustelemaan... Sinne on nimittäin porttikielto sitten niih!
Vaikka epätoivo välillä iski, niin en ikinä kokeillut kananmunalla pesua tai etikkaöljy-sooda-mikäyhdistelmäonkaan -juttuja oloa helpottaakseni, vaikka niistä netistä luinkin. Ihan vesipesulla mentiin vaan. Myönnän, että vieläkin suihkussa käydessä tuntuu toooosi oudolle, kun ei tarvitsekaan tunkea mitään ylimääräistä hiuksiin. Ehkä siihen ajatukseen totutteluun menee tosiaan vähän enemmän kuin 8 viikkoa ja risat, kun on kuitenkin sellaiset 20 vuotta käyttänyt shampoota.
Kadunko tätä challengea? No en tö-del-lä-kään! Tällä hetkellä hiukset päässä vaikuttavat terveille ja hyvätuulisille, eli hyväähän niille kuuluu (pienestä hilseasumuksesta huolimatta siis heh). Olen jopa varma siitä, että ne voivat tuplasti paremmin shampoopesuun verrattuna. Käyn joka toinen päivä aina suihkussa ja shampoota käyttäessäni hiukset olivat jo vähän rasvaisen tuntuiset toisena päivänä - nykyään ei ollenkaan... itse asiassa tuntuu sille, kuin ne voisivat paremmin ensimmäiseen päivään nähden! Osasinkohan kirjoittaa tuon nyt oikein? En osaa paremminkaan sitä muotoilla.
Kaiken lisäksi irtohiuksia ei enää lähde yhtä paljon kuin shampoopäivinä. Oikeastaan tilanne on muuttunut todella radikaalisti. Shampoota käyttäessä irtohiuksia lähti melkoinen määrä päivässä (varsinkin, kun kampasi tukkaa) - nykyään vain muutama lähtee veks. Fantastic!
Mitähän muuta tästä voisi sanoa. Hyvältä näyttää? Hyvältä näyttää! Ei tästä ainakaan shampoopäiviin paluuta ole. Se on nyt goodbye, adios, shampoo! Enää et minun kutreihin koske!
Ei ole nyt hirveästi kirjoituttanut, ei. Tuli silti vähän syyllinen olo ja ajattelin tulla tänne jotain shittiä jaarittelemaan ihan teidän suruksi. Parempia kirjoitusaiheita otetaan kiitollisina vastaan.
Katsoin äsken jonkun vartin Wanhojen tanssivideota kolmen vuoden takaa, ennen kuin piti lähteä äiskää töistä hakemaan. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus tuntea järkyttävää myötähäpeää sitä kohtaan! Okei, minua kohtaan. Viimeksi siis katsoin sen silloin 17-vuotiaana. Nyt, kolme vuotta sen jälkeen, katselusta ei meinannut tulla yhtikäs mitään... Kädet liimautuivat välillä suun eteen ja välillä ne hinautuivat silmille suojaksi. Eikä niiltä "eheeeiiiieeeiii"- parahduksilta vältytty millään. Embarrassing, mutta onneksi kukaan ei ollut kotona. En kyllä tiedä, miksi tuli sellainen olotila. Weird.
Lisäksi olen pari viime viikkoa pyörinyt tuskissani paikoillani matkakuumeen kourissa. Erehdyin nimittäin lukemaan 501 must-visit places -kirjaa, ja huokailemaan mitä upeimpien kuvien ääreen. Aaaah, mikä kaunis paikka, mä haluun tonne! Ja tonne kans! Ja tonne, tonne - ja tonne! Eikä tässä vielä kaikki. Luin lehdestä arvostelun eräästä kirjasta, jonka on kirjoittanut nainen, joka jätti työpaikkansa ja kaikki taakseen ja lähti reppureissaamaan maailmalle. Reppureissaaminen venyi kuulemma puoleksitoista vuodeksi. Minäkin haluan! Ja menin sitten tilaamaan netistä omakseni sen kirjan... Hups.
Budjetti ei kuitenkaan anna at the moment periksi, ja lisäksi tässä on plääneissä vähän muita juttuja ennen maailman kiertelemistä. Vaikka never say never, mutta yhyyh, ei voi mitään. Jonain päivänä kuitenkin...
Tänään alkaa (tai alkoi) toisen asteen koulutuksien haku. Aion hakea myös siihen, vaikken ole (vieläkään...) 100% varma, mihin tarkalleen ottaen. Johonkin. Just in case. Viikon päästä alkaa sitten kolmannen asteen koulutuksiin haku, eikä siinäkään ole varmaa, että minne kaikkialle haen. Ai miten niin kiire tulee kohta? Ööö.
Sunnuntaina voi olla hyvällä lykyllä kyyti Helsinkiin. Jos hyvin käy, ja sää on siedettävä. Sitten alkaa ahkera ja epätoivoinen työnhakurumba. En odota sitä kauhean innolla. Suoraan sanottuna hieman ahdistaa. Mutta pakko mikä pakko. Jollainhan sitä olisi elätettävä itsensä. Toivottavasti en kuitenkaan kadulle päädy kerjäämään. Saatan kuitenkin alkaa tuijottelemaan enemmän maahan kaupungilla kävellessäni kolikoiden toivossa. Ja sitten jonkun viisisenttisen löytäessäni riemuitsen kuin hullu, ja hulluksihan minua siinä vaiheessa kaikki luulevat. Epätoivoiset hetket johtavat epätoivoisiin tekoihin.
Kadonneen kappaleen löytäminen tietysti johti siihen, että kiinnostuin enemmänkin Michelle Branchista, ja menin koluamaan neidin singlejä youtubeen. Ja huppis, kuinkas siinä kävikään - "uusi" kiinnostava artisti nousi taas kuunneltavien listalle. Hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Branch oikeasti soittaa sellaista laatupoppia. Mielestäni. Se kuulostaa jotenkin aidolle ja vilpittömälle ja tosi innostavalle. Ja osaahan tyyppi laulaakin. Ihana ja vahva ääni! Youtubesta löytyi yksi suosikkibiisi ylitse muiden: Breathe. Musiikkivideokin on loistava, ja huomioni kiinnitti välistä kalju, tummiin aurinkolaseihin sonnustautunut rumpali, joka oikein asenteella paukuttaa kapuloilla. Hih. Tämä on vähän sellainen kappale, josta tulee mieleen kesä...
I've been driving for an hour
Just talking to the rain
You say I've been driving you crazy
and its keeping you away
So just give me one good reason
Tell me why I should stay
'Cause I dont wanna waste another moment
in saying things we never meant to say
P.S. Iiiiiih, Ruotsiin syntyi prinsessa! Ihana pikkuprinsessa! Katsoin netistä prinssi Danielin ilmoitusta asiasta ja tärisin miehen mukana jännityksestä. En tiedä miksi. Tai noh, kuten jo aiemmin on tullut mainittua, niin prinsessajutut on aina olleet sydäntä lähellä. Awwws!
Eli onnea vielä kerran voittajille - sähkäriä lähettelinkin teille tässä ihan äsken. Jei!
Kehtasin katsoa tuon videon ehkä kaksi kertaa, kunnes tuli syvä myötähäpeän tunne itseäni kohtaan, ja lopetin. Meinasin tehdä uuden, mutta en enää jaksanut. Kestäkää with me.
Ou. Mai. Kaad! Eilen illalla tapahtui jotain käsittämätöntä, Emman vaatimatonta elämää ravisuttavaa! Tapahtuneen jälkeen leijuin kaaaaukana pilvien päällä, enkä lakannut lenkillä koirankaan kanssa hymyilemästä. Samaan aikaan sydän ajeli rallia rinnassa, eikä ilkeä tuulenvirekään sitä sisältä sammuttanut.
Luultavasti tämä ei kuulosta kirjoittaessa niin hienolta ja coolilta, mutta pakko tämä hetki on blogiinkin ikuistaa - onhan kyseessä kuitenkin historiallinen momentti meikäläisen elämässä.
Kaikki alkoi nimittäin jostain tuolta kaukaa lapsuudesta. Olin juuri täyttänyt 11-vee. Meillä oli tapana koko perheen voimin katsoa Levyraatia. Sinä eräänä kohtalokkaana iltana kuulin aivan ihanan kappaleen, joka jäi sitten koko loppuelämäkseni päähäni soimaan. Kuulin kappaletta myös myöhemmin satunnaisesti radiosta, kunnes sitä ei siellä enää soitettu (siis silloin, kun minä satuin radioaalloilla seikkailemaan). Melodia oli kaikesta biisin vähäkuuntelusta huolimatta iskostunut sitkeästi Emman päähän, ja siellä se vaan iti, eikä koskaan lähtenyt pois.
Okei, ei se kappale tietenkään 24/7 soinut, todellakaan - siinähän vaiheessa sitä olisi tullut ihan hulluksi hei (ai miten niin on jo hullun piirteitä tätä lukiessa ilmassa??)! Välillä se kuitenkin paukahti päässä pyörimään, ja useamman kuin tuhat kertaa pysähdyin miettimään, että mikä se biisi on, haluan tietää sen nimen ja esittäjän - haluan kuulla sen uudestaan!! Kyselin monelta tutultakin, että tietäisivätkö he kyseisen kipaleen, ja hyräilin ja lauloin kertsin ensimmäisen rivin, jonka muistin ulkoa. Kukaan ei sitä tiennyt. Ja olin kuitenkin rauhallisen varma siitä, että jonain päivänä kohtaisin sen uudestaan.
Pariin otteeseen olin kyseistä kappaletta netistäkin googlettamalla etsinyt. Ei löytynyt. Se oli ihan kuin olisi neulaa heinäsuovasta etsinyt. Mahdotonta... Vai onko sittenkään?
Eilen mahdottomasta tuli nimittäin totta. Ihan sattuman kaupalla. Vai oliko kyseessä kenties kohtalon sormi? Who knows, mysteeriksi se jäänee. Anyways, kuuntelin youtubesta musiikkia, ja klikkailin uusia tuttavuuksia, joita arvon nettisivu suositteli jokaisen kappaleen vieressä pitkänä litanianaan. Nimi Michelle Branch pompahti esiin. Muistin Michellen Amerikasta jonkun vuoden takaa, kun olin häntä netistä kuunnellut, ja ääni oli kuulostanut etäisesti tutulta. Olin jo silloin hieman epäillyt, että olisiko se se... Olisiko? Mutten löytänyt oikeaa musavideota, josta muistin pussailevat parit ja pitkähiuksisen naisen kävelemästä kadulla. Höh!
Eilen illalla siis törmäsin Michelleen uudestaan, ja annoin vahvoille epäilyilleni vallan. Googlasin naisen. Hälytyskellot korvissa alkoivat soida, kun luin Wikipedista, että hän oli tullut tunnetuksi aikoinaan samaan aikaan Avril Lavignen kanssa. Hmm!
Tämän jälkeen googletin hämmentyneenä Michellen nimen yhdessä niiden muutaman kertsin sanan kanssa, jotka muistin. BINGO! Se oli siinä. Michelle Branch feat Santana "The Game of Love".
It just takes a little bit of this
A little bit of that
It started with a kiss
Now we're up to bat
A little bit of laughs
A little bit of pain
I'm telling you, my babe
It's all in the game of love
Laskin, että siitä on yli 9 vuotta, kun tämän biisin kuulin ensimmäistä kertaa. 9 piiiiitkää vuotta olen tätä kappaletta miettinyt, pyöritellyt päässäni, etsinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ja nyt sen olen löytänyt. Tyhjä olo? Ehkä vähän. Mutta onnellinen, koska kappale on yhtä ihana nyt kuunneltuna kuin silloin 9 vuotta sitten. Musavideo on hitusen öö öö, muttamitäs me pienistä.
Tämä koko tositarina saattaa kuulostaa ihan urpolle teistä, mutta minkä minä sille mahdan, että näin kävi? En minä sitä kappaletta pakottanut päähäni pyörimään ja suunnitellut sitä pyörittäväni siellä 9 vuotta. Niin vain tapahtui, ihan huomaamatta. Se on sen The Game of Loven vika - ei minun.
Toivoo Emma, joka on kuunnellut eilisestä asti lähes repeatilla kyseistä viisua. <3
P.S. Haluan tällä lailla asiaan kuulumattomasti vielä muistuttaa teitä, että arvonta on olemassa vielä, hus hus edelliseen postaukseen tämän jälkeen siis ja vastaamaan niin!!
Let's see if this works... Olen tässä jo jonkin aikaa miettinyt, että olisi kiva järkkäillä joku arvonta täällä blogissa. Tietysti vähän epäilyttää, että onko tämä kannattavaa, ja että vastaako kukaan, mutta riski on otettava. Onhan tällä blogilla kuitenkin ne muutamat lukijat, ja olisi ihanaa muistaa heitäkin... Teitäkin, hyvät ystävät.
Niinpä päätin ystispäivän jälkimainingeissa laittaa pystyyn pienen arvonnan. Sellaisen, jonka meikäläisenkin budjetti kestää. Valitan, jos odotitte jotain suurempaa. Voitto on nimittäin tätä luokkaa:
KORTTI! EMMA LÄHETTÄÄ VOITTAJALLE KORTIN! ONKO KIVEMPAA IDISTÄ KOSKAAN IKINÄ KEKSITTYKÄÄN??? (Vastaus: on)
Minähän siis rrrrakastan kortteja ja harrastankin postcrossingia, jonka kautta on tullut lähetettyä yli 700 freakin' cardia ympäri universiumin. Eli toisaalta siis tämähän käy meitsille kuin nenä päähän... Hmh, sarjassamme Emma keksii tosi kuuleja vertauskuvia taas kerran...
Koska kaikki on mahdollista, niin ihan siltä varalta, että tähän osallistuu tyyliin alle kolme ihmistä, niin kaikille laitan kortin menemään. Muussa tapauksessa kahdelle lähtee postia. Katsotaan nyt, kuinka moni innostuu tästä - hävittäväähän ei ole. Tsemppaankin siis kaikkia rohkeasti mukaan!
ARVONTAAN OSALLISTUMINEN:
Arvontaan pääsee osallistumaan vastaamalla kommenttiboksiin tähän kysymykseen: Mitä Sinä tekisit 11 miljoonalla eurolla? Vastauksen pituudella ei ole väliä.
Kyllä, tämän lauantain lottopotti innoitti minut tähän kysymykseen. Nyt siis asiaa pohtimaan ja vastauksen kera kommentoimaan ja näin osallistumaan korttiarvontaan! Muistathan laittaa nimimerkin vastaukseesi mukaan - jos anonyyminä vastaat. Vastausaikaa on viikko, eli viikon päästä keskiviikkona arvon voittajat ja kortit lähtee matkaan.
Oh dear. Kaikkea sitä onkin tässä tapahtunut. Ja siltikään ei mitään sen kummempaa. Pakenin sunnuntaina Kuopioon kummitädin luo, ja palasin takaisin kotiin eilen. Oli ihanan rentouttavaa olla hetki poissa normiympäristöstä. Se ei tosin ollut niin rentouttavaa tuhlata yli satanen shoppailuun... Hupsis! Noh, kerran se kirpaisee.
Kuopiosta ostin paljon kortteja, kirjekuoria, pari vaatekappaletta alennuksista, ja kaikkea sellaista yhtä tarpeellista roipetta. Lisäksi kävin Anttilassa, jossa alkoi maanantaina joku Pimeät hinnat- ale (ja sen kyllä huomasi erittäin hämäristä valoistakin...), ja ostin sieltä elämäni ensimmäisen huulipunan! Siitä tuonnempana sitten. Hemmottelin itseäni myös 3,60 euron tiramisukaakaolla, jonka aikana olin hetken taivaissa... Kunnes tipahdin takaisin maan pinnalle, kun se meni ja loppui, yhyyh.
Olo on siis taas normimpi perjantaisen pikkuromahduksen jälkeen, vaikken vielä olekaan ihan varma, menenkö milloin Helsinkiin vai enkö mene vai mitä häh. We will see.
Perjantai-iltana muuten discoverasin, miten otetaan web-kameralla kuvia. Siis osaan ottaa Skypeen sen kuvan crystal eyelläni, mutten tiennyt, miten saisin koneelle tallennettua kuvia webin kautta. Juu nou. Tekniikan ihmelapsi kun olen. Tai no, laiskuudestakin se varmaan johtui, etten tiennyt asiaa. Olisinhan voinut milloin vaan googlettaa vastauksen, mutta teinkin sen vasta nyt. Ilo olikin suuri, kun pääsi pelleilemään webillä ensimmäistä kertaa ikinä. Sellainen pikkutyttöfiilis oli. Pienistä jutuista ne ilot helposti irtoaa.
Nyt saatte siitä sitten osanne, sorge. Kuvat otettu tänään.
Sitten päätin kokeilla sitä huulipunaa, ja peilistä tuijotti joku ihan muu...
Ruby Tuesday oli punan nimi. MaxFactorylta. Minulla ei siis ole mitään hajua, minkä laatuinen pötkylä on kyseessä.
Voi eeeei, miksi laitoin niin paljon kuvia omasta pärstästä... Forgive me, please! Tieto siitä, että jollain muotibloggaajilla on paaaaaljon enemmän kuvia omasta nassustaan postauksissaan, helpottaa ehkä vähäsen. Mutta vaan vähäsen. Kerrankos sitä...
Huulipuna oli kyllä ihan jees. Kuvissa se ei tosin näy yhtä voimakkaana, kuin peilistä tuijottaessa. Olen aina pitänyt huulipunaa jonain aikuisten juttuna. Siis sellaisten kolmikymppisten aikuisten juttuna - ei parikymppisten. Ehkä se ennen olikin niin, mutta ei enää. Ainakin niin veikkaisin, kun olen monesta lukemastani blogista siihen villitykseen törmännyt. Onhan se puna tietysti aika söpis.
Ja olettepas tekin muuten aika söpiksiä hei! Toivotan kaikille söpiksille lukijoilleni tosi ihanaa ystispäivää! Muistakaa, että ensin hemmottelette itseänne, koska olette niin mahteja ystäviä, ja sitten vasta niitä ystäviä heidän lojaaliudestaan teitä kohtaan... Eiku miten se meni... öö.
Jos tänä aamuna oli ihan normiolo, niin se saikin sitten aikamoista takapakkia joskus päiväsaikaan saadessani hieman ikäviä uutisia. Tein erittäin hienon ja havainnollistavan stressikäyränkin paintilla ihan asian selventämiseksi.
Eikös olekin ehkä maailman mahtavin käyrä, häh?! Eli stressivaihde kohosi tänään aika jyrkkään nousuun - sen jälkeen, kun se oli ollut ihan nollalukemissa. Ei hyvältä näytä, ei.
Ja mikäs sen stressin aiheutti? No tieto siitä, että EN PÄÄSE KENTÄLLE HUHTIKUUSSA! Koska lentoja on siirretty VASTA kesäkuun alulle alkavaksi. AAAAArgh.
Olin niin tuudittautunut siihen ajatukseen, että pääsen taas töihin kohta pian jee, mutta enpäs nähtävästikään pääse. Vasta pari kuukautta myöhemmin.
Tämä nyt aiheuttaa sen onkhelman sitten, että mitä hittoa teen näinä noin neljänä kuukautena tässä? Pakko löytää jotain osa-aikatyötä. Sitä ei kuitenkaan täältä löydy, eli varmaan Helsinkiin vähän aikaisemmin tie veisi taas... En tiedä. Pitää katsoa. En kuitenkaan jaksaisi neljää kuukautta odotella vaan. Uhh, kunhan nyt saisin tämän stressaavan fiiliksen laantumaan, niin voisi ajatus kulkea paremmin.
P.S. Tosiaan, ajattelin nyt mainostaa tässä vielä, että jos joku haluaisi tänä kesänä kesätöihin lentokentälle kesäkuun alusta alkaen, niin menkööt työkkärin sivuille ja laittakoot sanahakuun lentokenttä. Siellä on se sama pesti, mikä minulla oli ja on, hakusessa. Eli jos ei ensi kesäksi töitä ole, niin kentälle vaan hakemaan! Ihan loistohommaa, ahh. Saa kysellä minulta lisää työstä sähkärillä tai kommalla, jos huvittaa. Smile!
Olen nähnyt tällaisen jutun muutamassa blogissa, ja päätin nyt sitten itsekin ottaa osaa siihen. Eli siis ideana on valita täältä10 pientä asiaa, jotka tekevät kirjoittajan erityisen iloiseksi. Vaihtoehtoja on vissiin jotain 600, ja koko ajan tulee sivustolle niitä lisää. Täytyy myöntää, että on kyllä aikamoinen paketti asioita, joista voi iloita ja oli hirvittävän hankala päättää, mitä haluaa top10:ensä koota. Onnistuin kuitenkin siinä jotenkuten, ja tässäpä ne nyt ovat:
Ahh, näinä sähköpostin jyrääminä aikoinakin käsinkirjoitetut kirjeet ja kortit on jotain niiiin nannaa. Rakastan lukea käsinkirjoitettua postia, koska niissä on samaan aikaan jotain hyvin aitoa ja lämpimämpää verrattuna johonkin koneella naputeltuun viestiin. Käsinkirjoitetusta tekstistä huokuu myös enemmän tunnetta, ja käsialasta voi päätellä, että minkälaisella moodilla kirjoittaja on ollut sitä kirjoittaessaan.
Onhan se aina kiva mennä ihmisten ilmoille uudessa vaatekappaleessa. Tuntuu vähän freesimmälle ja jopa uudelle ihmiselle... Hetken. Sitten kun sitä vaatetta on käyttänyt jonkin aikaa, niin ei enää tunnu. Nooooh, onpahan ainakin hetken iloinen olo. Heh.
Tämä on todellakin iloinen asia! Itsellekin tulee mahtava fiilis, kun huomaa jonkun rakastavan työtään. Se näkyy ulospäin ja tarttuu sivustakatsojaan.
Aaaahhah, mokat! Varsinkin leffojen ja tv-sarjojen mokia ja behind-the-scenejä on ilo seurata. Ihan siis hyvällä mielellä - ei tietenkään ilkeällä ja sormien osoitus meiningillä.
Tavoitteenani olisi käydä elämäni aikana mahdollisimman monessa häässä as possible ihan vaan tämän takia. Olen tainnut olla tähän asti vaan yksissä häissä, mutta olin silloin aika pieni, enkä muista niistä juuri mitään. Onneksi on tv-sarjoja ja leffoja, joissa on hääkohtauksia ollut, ja joita katsellessa olen vain huokaillut ihastuksesta ja muutaman onnellisuuden kyyneleen tirauttanut poskea pitkin valumaan. Se on vaan niin... kaunista!
Se on kuulkaas tosi hyvä tunne se. Varsinkin, jos se on joku romanttinen komedia (YLLÄTYS!), jonka lopussa rakkaus voittaa ja kaikki on hyvin. Se tarttuu ainakin minuun se fiilis, varsinkin jos leffan tarina on ollut hyvin kirjoitettu ja näyttelijöillä on toimiva kemia. Ilman niitä se ilon tunne laimenee.
Ja varsinkin sellainen laulu, jota ei ole laitettu singlenä radiokanaville soimaan / ei ole tunnettu radiohitti. Tätä tapahtuu tosi harvoin, mutta on tapahtunut joskus.
Se on tosi rentouttava tunne - vaikka sitten aamulla kun herääkin, niin huomaa, että kello on aika vähän vasta, muttei enää väsytä.
Jepjep. Do I need to say more?
Totta kai se ilahduttaa huomata, että joku tuntee sinut, etkä ole kaikille vaan kävelevä laatikko (no onpas tosi hienosti muotoiltu lause).
Tähän varmaan pitäisi laittaa joku tosi iloinen laulu, mutta enpä laitakaan. Hahhahhaa.
Onnea Saulille, meidän uudelle pressalle! Vaikken sinua äänestänytkään, niin ei minulla mitään sinua vastaankaan ole. Lycka till vaan!
Totaaah... Nyt saatte olla nauttimatta meikäläisen aina niin mahtavista hiuskuvista, koska luovutin siskolle vaatimattoman Canondigikamerani täksi viikoksi... Klunks! Hän halusi ottaa ruoka-annoskuvia koulussa sillä. Hmm, pitäisi ehdottomasti ostaa hälle kamera kanssa. En tajua, miten hän voi tulla toimeen ilman kameraa, kun minulla on jo nyt sitä ikävä ja kauhean alaston olo (weird?)! No mutta, hyväsydämisyyttäni nyt annoin lainaan sen. Operaatio hankitaan-siskolle-oma-kamera pitäisi varmaan tässä aloittaa kohta.
Esim. tänään olisin ottanut kuvia hienoista Runebergin tortuista, jotka tein. Ei se ole niin justiinsa, jos päivän myöhässä tekee. Unohdin nimittäin ottaa eilen voin sulamaan... Tai eijei, en sittenkään olisi ottanut kuvia tortuista, koska niistä tuli ihan hemmetin rumia. Believe me. Se kuorrutus olisi varmaan pitänyt olla jäykempää, koska nyt se vähän... valskahti... sinne... ja ei näyttänyt kauhean hyvälle. Vaikka lisäsin tomusokeria, niin ei se siitä juuri muuttunut. Shit happens.
Enivei, kamerattomuuteni ei tarkoita sitä, etteikö kuvia olisi tässä näin! Menin nimittäin aukaisemaan muistitikuilta löytyviä tiedostoja ja naureskelemaan niin 15-vuotiaalle Emmalle kuin vähän vanhemmallekin Emmalle. Ja niille tosi randomeille videopätkille, joita olin ottanut vuosien varrella. Te saatte nyt nauttia meikäläisen pärstästä tämän postauksen verran. Valikoin joukkoon siedettäviä otoksia, koska enhän minä nyt täällä sentään mitä tahansa julkaise.... Ehh...
Nonih, Emma 15-vee nauttimassa Enkkulan kielimatkalla kissankarvoja täynnä olevaa leipää (ei tosin yhtä puraisua kauempaa nauttinut...). En tykkää noista laseista, ONNEKSI unohdin ne bussiin siellä! Huh.
Tässä ollaan kielimatkalla kanssa. Portsmouthissa tai jossain sen nimisessä paikassa. Siellä oli paljon laivoja.
Olen ehkä... luultavasti 16? Tai sittenkin 15... En mene vannomaan. Tässä ollaan kuitenkin Helsingissä YleX Popissa. Siellä taisi esiintyä silloin ainakin Mariko.
Tässä olen ainakin 17! I'm sure of it. Koska tämä kuva on Ruotsin laivareissulta, joka tehtiin lukion kakkosella.
Muutama kuukausi ennen laivareissua tanssittiin tietysti Wanhoja. Minulla on edelleen ikävä tuota vuokrapukua... Nyyh.
Nojoo, vielä enemmän ikävä nyt...
Tämän otin öö vuoden 2009 syksyllä. Ainakin tiedostossa lukee niin. Uskokaamme sitä. Tuo paita on edelleenkin rrrakas, vaikken ole nyt pahemmin sitä käyttänytkään.
Benggarit, joista on pian kulunut 2 vuotta. Se oli aika jees päivä, vaikka oli jäääääätääääväään kylmä!!
Toukokuu 2010. Ja nyt alkoi soimaan Keltainen Toukokuu by Aikakone. Varmaan teilläkin.
Viisautensa huipulla. Yeah right, ma mitään huippua ole vielä nähnytkään.
Tänään kokkaillessani kuuntelin Maija Vilkkumaan Pitkä ihana leikki-cd:tä sekä Gwen Stefanin Love.Angel.Music.Baby. :a, jotka nostatti kanssa ihan hirveästi muistoja. Tajusin myös samalla, että muistan edelleen ulkoa Pitkän ihanan leikin kaikki laulut...
Okei. Jos jotakuta tätä blogia lukevaa ei kiinnosta pätkääkään korealaiset romanttiset komediadraamat, niin voi häipyä vähin äänin sivulta pois nyt.
Itsekin suhtauduin aiemmin melko negatiivisesti kaikenlaisiin aasialaisiin leffoihin ja sarjoihin - en tiedä sitten, mikä siinä oli. Ehkä ajattelin, että blaah, kaikki näyttää tyyliin samanlaisilta niissä tms... Mikä on siis ihan tyhmä syy, koska eiväthän ne eroa juurikaan jostain amerikkalaisista romanttisista komedioista. Eivätkä henkilöt sarjoissa näytä lainkaan samanlaisilta - miten olin voinut kuvitellakaan jotain sellaista?! Tietysti jotain kulttuurieroja löytyy, mutta nehän vaan rikastaa katseluelämystä.
Sitten kun vähän vahingon kautta katsoin pari korealaista leffaa ja loistavan My Princess -sarjan, niin se oli menoa sitten, eikä tästä ole enää paluuta entiseen. My Princess -sarja oli niin ihana, ja edelleen pidän sitä lempparikorealaissarjanani evö. Vaikka olenkin sen jälkeen katsonut monta sarjaa, en ole sen vertaista löytänyt (eikä tämä nyt tarkoita, ettäkö ne jälkeen päin katsotut muut sarjat olisivat olleet huonoja). Liekö sitten nämä prinsessastoorit lähellä sydäntä tai mikä syynä...
Anyway, erään anonyymin pyynnöstä esittelen 5 korealaista sarjaa, joista tykkäsin, ja joita voin suositella kaikille (keitä kiinnostaa). Toivottavasti en liikaa kerro juonista... Ehheh...
Prosecutor Princess
Löytyy YouTubesta, josta itse katselin tämän aikoinaan. Myöhemmin sain kuulla DramaCrazy.netistä, josta se löytynee myös enkun kielisillä tekstityksillä. Tuo osoite on oikea aasialaisten sarjojen aarreaitta, eli sieltä kannattaa käydä etsimässä Prosecutor Princessiä sekä alla olevia sarjoja.
Aziaan kuitenkin! Eli Prosecutor Princess on 16- osainen korealainen sarja, joka kertoo Ma Hye Ri nimisestä naisesta. Hye Ri on sarjan alussa juuri valmistunut prosecutoriksi eli syyttäjäksi. Hän on kuitenkin paaaaljon enemmän kiinnostunut muodista ja hienoista vaatteista ja koruista kuin työnteosta.
Hye Ri on alussa aika... blondi. Välillä teki mieli ravistella tyttöä, että hei haloo, mitä sä teeeee-eet?? Onneksi sarjan edetessä Hye Rikin kehittyy, ja hänestä kuoriutuukin loistava syyttäjä. Tässä ei tietenkään koko juonikuviota ole, ehei. Itsekin ihan yllätyin, kun katsoin jaksoja eteen päin, ja mitä kaikenlaisia juonia sieltä paljastuikaan! Ei ollut todellakaan mikään sellainen sarja, jossa tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Playful Kiss
Hei apua, mikä imelä kuva tuo... Noh joo, antaa olla.
Tämä oli sellainen sarja, jonka meinasin ensimmäisen jakson perusteella lytätä alkuunsa, ihan vaan sen takia, että se kulki ehkä vähän liian laiskasti eteen päin. Onneksi en kuitenkaan lytännyt heti, vaan jatkoin toiseen jaksoon, joka olikin sitten jo parempi ja parantui edetessään.
Tässä sarjasssa on myös 16 osaa. Se tunnetaan myös nimellä Mischievous Kiss ja ties millä muullakin nimellä, mutta löytyy Playful Kissinä DramaCrazysta, josta sen katsoin.
Sarja kertoo Oh Ha Nistä, joka on erittäin laiska opiskelija koulussa, eikä hän oikein saa tehtyä mitään muutenkaan oikein. Hän on ihan rakastunut rinnakkaisluokalla olevaan poitsuun, joka taasen on viisas ja kympin oppilas, sekä erittäin suosittu. Harmi vaan, pojalla ei ole mitään tunteita Ha Nitä kohtaan. Tilanne alkaa kuitenkin pikku hiljaa muuttumaan, kun maanjäristys iskee ja tytön talo romahtaa alas. Hän muuttaa isänsä kanssa tämän ystävän luo. Siellä selviää, että isän ystävän poika onkin tämä ihastus...
Secret Garden
Minulla oli aika suuret odotukset tämän sarjan suhteen, sillä kuulin, että se oli ollut valtavan suosittu Koreassa. En kuitenkaan oikein tykännyt miespääosan esittäjästä jostain syystä, että se vähän latisti katselua... Kokonaisuudessaan se oli kuitenkin ihan mukiinmenevä sarja, jossa on 20 jaksoa.
Sarja kertoo köyhästä stunttinaisesta ja rikkaasta bisnesmiehestä, joiden tiet kohtaavat, kun mies erehtyy luulemaan tätä erääksi muuksi naiseksi. Tapahtuman jälkeen mies ei kuitenkaan saa naista mielestään, ja koittaa päästä tapaamaan naista useaan otteeseen. Naikkosella ei kuitenkaan ole suurempia tunteita miestä kohtaan - vielä. Kaikki muuttuu, kun heidän sielunsa vaihtavat paikkojaan eräällä saarella, heidän eksyessään siellä olevalle mystiselle majatalolle, ja juotuaan yhtä aikaa mystistä lientä - kummankaan asiasta tietämättä, ennen kuin on jo liian myöhäistä. Eli tässä on pientä fantasian poikastakin käytetty. Ei siinä mitään, oli ihan hilarious katsottavaa, kun kumpikin yritti selvitä toistensa vartaloissa elämisessä.
Boys Before Flowers
Tunnetaan myös Boys Over Flowerina, sisältäen huimat 25 jaksoa.
Ja tämä on sellainen SÖPÖJÄ POIKIA NÄKÖPIIRISSÄ -sarja, että iiiiiiik! Meikäläinen meinasi itkeä onnesta, kun huomasi niin monta hyvännäköistä miestä samassa sarjassa... Aaaah.
Sarja perustuu huippusuosittuun mangaan, jonka pohjalta on ennen tätä korealaista versiota tehty japanilainen versio (vuonna 2005), jossa on vaan 9 jaksoa. Olen kuullut, että siinä ei ole niin hyvännäköisiä miehiä kuin tässä, mutta tarkoitukseni olisi silti se katsoa (japsinimi on Hana Yori Dango).
Sarja kertoo köyhästä tytöstä, Geum Jan Distä. Hän asuu perheensä kanssa lähellä tunnettua ja ylellistä, rikkaiden kakaroiden käymää Shin Hwa Collegea. Eräänä päivänä Jan Di pelastaa Shin Hwa Collegessa itsemurhaa yrittävän oppilaan, josta aletaan uutisoimaan. Jotta media hiljentyisi, Jan Di päästetään opiskelemaan Shin Hwaan uintistipendillä.
Shin Hwaa kuitenkin hallinnoi neljä hemmotelluinta ja rikkainta poikaa, joita kutsutaan F4:ksi. Kaikki koulun oppilaat ihannoivat ja palvovat heitä - siis kaikki paitsi Jan Di. Hän koittaa vältellä heitä, sillä ei kauhean hyviä asioita tapahdu, jos heihin törmää ja joutuu heidän silmätikukseen ja kiusattavaksi. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Jan Din ystävä pudottaa jäätelön F4:n johtajahahmon kalliin kengän päälle, ja Jan Di alkaa puolustamaan häntä. Jan Di joutuu silmätikuksi. Vaan ei häntä kauan aikaa kiusata, kun vähitellen yhden jos toisenkin F4:n jäsenen sydän alkaa hälle lämmetä...
25:n jakson ajan tässä sarjassa ehtii tapahtua hirveästi. Tykkäsin paljon sarjasta, vaikka Jan Di oli välillä ehkä vähän ärsyttävä (käsikirjoittajan moka?) ja se polkkatukkatyyli ei oikein käynyt sille... No, pikkupahoja. Sarjan todellakin pelastivat F4:n pojat, jotka on ihan syötävän söpöjä ja ihania ja awwww! Kaiken lisäksi sarja oli tosi hauska ja näyttelijäsuoritukset mainioita.
Personal Taste
Tätä aloin katsomaan Boys Before Flowersin takia... Koska tässä näyttelee sama mies, mitä BBF:ssäkin. Ja se on iiiiihaaaanaaaa. Ja se osaa - totta vie - näytellä!
Personal Taste on myös viimeisin sarja, jonka olen katsonut. Tai melkein-katsonut. Vielä on viimeinen, kuudestoista jakso katsomatta. Katson sen tämän postauksen julkaisun jälkeen.
Sarja kertoo naisesta, joka asuu omaa luokkaansa edustavassa talossa, jonka hänen tunnettu suunnittelijaisänsä on tehnyt. Sisälle ei päästetä ventovieraita tai uteliaita. Kuinka ollakaan, eräs mies esittää olevansa homo päästäkseen naisen kämppikseksi. Tai oikeastaan hänen on vähän pakko esittää homoa, sillä niin nainen sekä hänen ystävänsä uskovat alussa, muutaman tapahtuman jälkeen. Nainen alkaa kuitenkin tuntea vetoa miestä kohtaan, ja mies naista. Ja olikohan se vasta 10. jaksossa, kun mies paljasti, ettei olekaan homo ja että hän rakastaa naista. Mitenkäs nainen siihen reagoikaan... Ja mitä tapahtuu, kun selviää, että miehen alkuperäinen syy tulla naisen kämppäkaveriksi ei ollutkaan pelkästään se, että hän tarvitsi yösijan? Entäs mitä salaisuuksia talo sisäänsä kätkeekään...?
Sarja oli/on ihana, ehkä vähän draamallisempi kuin muut katsomani sarjan. Totta kai siis huumoriakin löytyy ja romantiikkaa, mutta draamaa eniten.
Jees, siinäpä nuo. Menenkin nyt katsomaan sen Personal Tasten vikan jakson. Muistakaa tosiaan mennä DramaCrazyn sivuille, sieltä löytyy nämä sarjat, hyvällä katselulaadulla.
Personal Tasten jälkeen varmaan katson Hana Yori Dangon, sen japsiversion Boys Before Flowersista. Sen jälkeen suunnitelmissa olisi katsoa You're Beautiful, joka löytyy heti DramaCrazyn etusivulta.
Toivottavasti näistä vinkeistä jotain hyötyä on niitä kaipaaville, vi ses!
Sitä kysymystä kun pyöritän mielessäni, niin tuloksena on se, että aivot menee solmuun ja sanovat jkansdpipbafu tai jotain sinne päin. Sydän alkaa tykyttää tuhatta ja sataa, ja tekisi mieli mennä ulos ja haudata kasvot lumihankeen ja huutaa APUAH. Tai sitten vaan on hiljaa ja miettii, kuinka kateellinen on niille, jotka tietävät jo, mikä heistä tulee isoina.
Emma 7-vee - jonka etuhiukset leikkasi isä toooosi onnistuneesti lähes koko ala-asteen läpi, kunnes tyttö ilmoitti, että otsis on aina ihan vinossa, lopeta jo - mikä sinä halusit olla isona? Tiedätkös, että se sama Emma 13 vuoden jälkeen ei ole iiiiihan varma, että mitä se haluaa, vaikka on joissain vaiheissaan ollut mukamas supervarma asiasta.
En enää edes muista kaikkia ammatteja, miksi halusin isona. Yksi oli ainakin opettaja. Halusin perustaa oman koulun. Kutsuin jopa jotain kavereita kylään ja pidin heille "oppitunteja". Niillä tunneilla (hah, eivät varmasti kestäneet tuntejakaan) kirjoitettiin, laskettiin, piirrettiin. Kun kaverit eivät olleet paikalla, pidin koulua pikkusiskolle, joka ei tosin tainnut siihen aikaan vielä ihan tajuta, mistä oli kyse... Muistan, kuinka isä joskus kuunteli, kun jauhoin omasta koulusta - sen nimeksi tulisi "Puuha-koulu". Kyllä, viivan kanssa. Se oli aika iso haave se. Vaan eipä niitä omia kouluja noin vaan perustetakaan, hahhah.
Sitten haaveilin myös näyttelijän urasta jonkin aikaa. Tai sitten se oli pikemminkin sellaista roolileikkimistä, I guess. Sellainen, mitä varmasti tosi moni lapsi harrasti. Työnsin välillä äidin korkkarit pieniin jalkoihini ja otin isän takin ja kietaisin sen vyötäisille, jolloin siitä tuli hame. Ja olin ihan fiiliksissä. Leikin sitten prinsessaa. Tai ohjasin jonkun surullisen (ne oli jotenkin tosi traagisia... I have no idea why) näytelmän, johon pakotin siskon mukaan, ja kun se näytelmä oli valmis, niin raahasin vanhemmat katsomaan sitä. Itsehän olin tietenkin pääroolissa, kuinkas muutenkaan.
Lisäksi eräs ystäväkirjani paljasti minun halunneen 9-vuotiaana sairaanhoitajaksi. Jaa. Itsellänihän asiasta ei ole mitään muistikuvaa. No, jos kerran ystiskirjaan olen sen merkinnyt, niin kai se oli sitten tärkeä juttu silloin.
Valitettavasti Pokemon-ura ei lähtenyt käyntiin missään vaiheessa, eikä varmaan sellaisia koulujakaan ole, missä voisi transformoiduttaa itsensä Pokemoniksi. No can do. Yhyy.
Jooh. Varmaan sitten joskus neljännellä luokalla, ellei aiemminkin, syntyi halu ryhtyä kirjailijaksi. Se olikin sitten pidempi aikainen toive, jota kesti aina jonnekin... Öööö.... Öööö... Lukioikään asti? Tosin olin siinä vaiheessa jo tajunnut, etten pystyisi koskaan elättämään itseäni pelkällä kirjoittamisella, jollen tekisi jkrowlingeja. Sekin olisi tietysti ollut sattuman kauppaa. Kuten se, julkaistaisiinko minulta mitään, jos ikinä millekään kustantamolle rustauksiani lähettäisin.
Kirjoitin nuorempana todella paljon. Päiväkirjaa kirjoitin. Sitten kirjeitä. Koulussa tarinoita. Kotona koitin aloittaa romaania romaanin perään, mutten ikinä päässyt alkua pidemmälle. Paitsi kolme kertaa, mutta ne eivät olleet tarpeeksi pitkiä ollakseen tarpeeksi romaanisia. Ne olivat enemmänkin pitkiä novelleja. Syy, miksen päässyt romaanin aluista minnekään, oli siinä, että muka-loistavan idean saadessani en jaksanut miettiä loppua, ja siihen se sitten tyssäsi. Kiinnostavuus vain katosi. Tyhmää.
Kaikesta huolimatta elin (ja taidanpa yhä elää) uskossa, että jonain päivänä kirjoittaisin jonkun mahtavan kirjan ihan alusta ihan loppuun, ja se julkaistaisiin. Ja olin salaa kateellinen Leena Lehtolaiselle, joka tuli joskus peruskoulussa kertomaan kirjailijan työstään ja paljasti, että oli saanut julkaistua ensimmäisen romaaninsa 10-vuotiaana. SIIS KYMMENEN VUOTIAANA! Vau.
Siinä vaiheessa, kun tajusin sen, ettei pelkästään kirjailijana elättäisi itseään, yritin löytää jonkun muun keinon, jonka kautta voisin saada kirjoittamisesta ammatin. Jep: toimittaja. How simple is that?
Ai simppeliä, ai simppeliä? Ihan oikeasti, kaikkea muuta kuin simppeliä! Vaikka tykkään kirjoittaa, se ei silti tee minusta hyvää kirjoittajaa. Tarpeeksi hyvää. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että minusta tulisi toimittajaa. Sen sain karvaasti kokea keväällä 2010, kun hain Jyväskylään ja Tampereelle lukemaan journalistiikkaa ja tiedotusoppia. Pääsykoekirjat olivat kuivahkoja, vaikka ymmärsin suurimman osan asiasta. Samaan aikaan Au pair- jutskat häiritsivät, joten en kyennyt tarpeeksi syventymään kirjojen antimiin. Voisi sanoa, etten ollut pääsykokeisiin kauhean valmistautunut, vaikka tosissani olin sinne haluamassa.
Kun koepäivä koitti, ja astuin Jyväskylän yliopiston ovista sisään, ja näin sen ihmislauman, joka aikoi hakea samaan paikkaan opiskelemaan, niin meinasin kääntyä kannoillani. Päättäväisesti menin kuitenkin istumaan luentosalin penkille, vaikka oli sellainen olo, että ei tästä mitään tule. Tein kuitenkin kokeen, ja sen jälkeen olin jo varma, etten tule pääsemään sisälle, sillä en ollut osannut selittää muutamaa juttua siinä. Ja koska pääsemisprosentti nyt tulisi olemaan erityisen olematon, niin byebye.
Näin jälkeen päin ajateltuna ärsyttää, että hain tuolloin vain samalle alalle. Miksen hakenut muuallekin ja valinnut helpompaa tietä? Mutta tuo kokemus opetti sen, että tänä keväänä, pari vuotta myöhemmin, olen edes hitusen viisaampi tässäkin asiassa. Bileet sen kunniaksi, eh?
Se ei silti ole helppoa. Minusta tuntuu, että hieman yllättäen en olekaan varma siitä, mitä tahdon opiskella. Niinpä, mistä se epävarmuus tulee nyt äkkiä tähän? Varmaan aiemmista epäonnistumisista? Tiedosta, että niitä hakijoita on aina ihan törrrkeän paljon, ja moni niistä on parempi kuin minä?
Ah, mutta ei saa silti ajatella sitä. Pää pystyyn ja uusia kommelluksia kohti. Kai.
Tein eilen yhden ammatinvalintatestin, joka auttoi ehkä vähän... Tulokset on tässä:
Myönnetään, että vähän saatoin yllättyä. Siis Palveluhenkinen Paula?! Seriosly? Okei... No ei ihan mahdotonkaan idea. Ravintola-alaa voisin harkitakin. Seuratkaamme siis pikkusiskon jalanjäljissä... Kokiksi? Hmm, toisaalta baarimikkokin voisi olla aika siisti. Tai ihan vaan tarjoilija. Kiirettä ei ainakaan tosiaan puuttuisi.
Jo muutaman kuukauden ajan olen ollut varma, että haen ainakin viittomakielentulkiksi. Se kuulostaa todella kiinnostavalta. Haastavalta, mutta kiinnostavalta. Sinne voi hakea, vaikkei entuudestaan tietäisikään viittomakieltä.
Tietysti mietityttää oma pärjääminen pääsykokeissa. Ja että minkä laittaa ensimmäiseksi hakupaikaksi, kun siitä saa sen extra 5 pojoa. Yleensähän se on ollut se, jonne haluaa eniten. Hmm.
Se on kuitenkin varma, että aion hakea mahdollisimman moneen paikkaan. Koitan kaivella erilaisia ammatteja ja löytää sen jonkin, joka kiinnostaa. Kaikki matemaattis-luonnontieteet voin heittää romukoppaan, sillä ne eivät oikeasti kiinnosta pätkääkään.
Mitä muuten tulee siihen kirjoittamishaaveeseen, niin se ei ole vieläkään hävinnyt mielestäni. Toivon, että mikä ammatti se ikinä tuleekaan olemaan se minun juttuni, niin siihen liittyisi edes jonkin verran kirjoittamista. Jos ei, niin ei se haittaa, sillä voin aina pitää sitä vapaa-ajan harrastuksenani. En myöskään unohda toimittajahaavetta, sillä niin monta kautta olen kuullut sille alalle ihmisten päässeen, että no worries. Jos se on tapahtuakseen, niin se tapahtuu. Jos ei, niin sen ei sitten varmaan kuulunutkaan tapahtuvan.
Eli mikä musta sitten tulee isona? Sen näkee sitten isona.
Hei meitsillä varmaan taas on unohtunut pää ja häntä tästä tekstistä ja varmaSTI uupuu vaikka mitä, mutten enää jaksa. Pari tuntia tämän postauksen parissa ahertamista on ollut ja pää on nyt kaikista ammateista sekaisin, että lopetetaan tähän. Tästä ei taida tosin edes saada selvää, että minne tarkalleen ottaen haen, mutta siis juu, ainakin viittomakielentulkiksi, se on varmaa. Kaikki muu onkin sitten ihan epävarmaa. Nooooh, onneksi on muutama viikko selvittää sekin asia, eiköhän tässä johonkin päädytä.
